Tänään kävin aiheesta keskustelua isäni kanssa. En tiedä, mitä ajatella. Haluaisin uskoa, että ihminen muuttuu, mutta pelkään kovasti, että ihminen ei muutu. Mitä pitäisi ylipäänsä ajatella ihmisestä ja ihmisluonnosta, onko hän luonnontilassa:

– Hobbesin ihminen: Luonnontilassa vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Ihminen on perusluonteeltaan pahansuopa ja sen takia elämä luonnontilassa on yksinäistä ja siellä vallitsee vahvimman oikeus. Luonnontilassa vallitsee sotatila, jossa kaikki ovat toistensa luonnollisia kilpailijoita ja vihollisia.

– Locken ihminen: Ihmisillä on vapaus ja he ovat tasaveroisia. Tämän takia ihmisellä on myös oikeus rangaista häntä, joka rikkoo luonnollista lakia. Ihmisellä on velvollisuus suojella itseään ja ihmiskuntaa. Luonnontila on rauhallinen ja sopuisa ja ihmiset pystyvät ymmärtämään keskinäisen sopuisuuden ja omaisuuden loukkaamattomuuden merkityksen.

– Rousseuan ihminen: Ihmiset ovat luonnostaan hyviä luonnontilassa. He elävät yksin, itsenäisinä ja rauhassa – yksinkertaisina, mutta onnellisina. Luonnontila on se tila, jossa myös ihmiskunta oli ennen sitä, kun sivistys ja yhteiskunnan luominen pilasi ihmisen.

Näistä päivistä on vierähtänyt hetkinen. Palaan silti toistuvasti näihin suuriin ajattelijoihin ja ajatukseen ihmisestä luonnontilassa. Somehan on meille omalla tavallaan nykyajan luonnontila – uutta ja vielä toistaiseksi epämääräisesti säänneltyä maaperää, jota kukaan ei siinä mielessä omista ja jossa voimme toimia jopa kasvottomina ja viettiemme mukaan. Mitä SE kertoo ihmisestä? Pitkillä työ(auto)matkoilla ehtii pohtia erilaisia asioita.

Mutta eikö näissä ajatuksissa piile edelleenkin totuus. Itse ainakin pystyn kuvittelemaan eläväni Hobbesin, Locken tai Rousseaun luonnontilassa – ehkä jopa vähän haaveilenkin siitä kokeilumielessä. Olemmepa me niitä ihmisiä, jotka sotivat toisiaan vastaan taikka niitä ihmisiä, joilla on luonnostaan hyvyyttä taikka heitä, jotka olisivat parhaimmillaan ilman rajoitteita. Kaikki me kuitenkin kaipaamme yhteiskunnalta jotakin.

Mutta siihen hallintoon… Yhteiskuntasopimus antoi meille mahdollisuuden muodostaa valtion ja valtiolle hallinnon, tämä taas antaa ihmiselle oikeusturvan ja yhteiskuntajärjestyksen sekä turvallisuudentunteen ja luottamuksensuojan. On selvää, että yhteiskunta on perustettu ja lakeja säädetty. Nämä varmasti ovat myöskin tulleet tarpeeseen, koimmepa me ihmisen millaisena hyvänsä. Jos meillä ei myöskään olisi hallintoa ja erilaisia osin laeilla ja osin demokratian tuloksena määrättyjä hallinnon rakenteita, näyttäisi luonnontilaisuus meille huonoimmat mahdolliset puolensa.

Locke kirjoittaa, että: Valtiollinen hallinto on oikea lääke luonnontilan hankaluuksiin, joita on varmasti paljon, kun ollaan tuomareina omissa asioissa. (Locke 1995/1689, II, §13). Olla tuomarina omassa asiassaan – eikö siinä olekin yksi meidän modernin julkisen hallinnon kulmakivistä. Me emme voi päästää esteellisiä päättämään asioista, meidän täytyy pystyä altistamaan päätöksemme muutoksenhaulle, meidän tarvitsee kirjoittaa perusteltuja päätöksiä, jotta perusteemme tulevat myös ulkopuolisten arvioitavaksi ja nähtäville, meidän tulee saattaa päätöksentekomme julkiseksi, jotta kaikki pystyvät arvioimaan sitä ja meidän täytyy pystyä perustuslain ja hallintolain tarkoittamalla tavalla suojaamaan jokaisen yhteiskuntasopimukseen sitoutuneen ihmisen luottamusta hallintoon ihan jokapäiväisessä elämässä. Ja näin on meidän arkipäiväinen työmme saanut jälleen suuremman merkityksen ja oikeutuksen!

Tällaisia meidän perheessä pohdiskellaan näin lauantaiaamujen iloksi, mitenkäs teillä?

Tuuli Tarukannel

PIrjo Ala-Hemmilä

Pin It on Pinterest

Share This