Sote-luonnosten julkaiseminen on herättänyt taas paljon keskustelua kunnista ja kuntien asemasta. Tässä keskustelussa ainakin itseäni hämmästyttää edelleenkin se, miten epärealistisia lausuntoja asioista annetaan joko rauhoittelumielessä tai muista syistä.
Esimerkiksi tämäntyyppiset kannanotot ovat yleisiä:
Kuntien on haettava elinvoimatekijöitä. On mietittävä, mistä kunnan elinvoima tulee ja miten se pidetään tulevaisuudessa. Miten houkutellaan veronmaksajia, asukkaita ja yrityksiä.
Kyllä, siis näinhän se on. Hyvin sanottu ja vielä tottakin. Näin on ollut jo aiemmin, näin on nyt ja on jatkossakin. Mutta MISTÄ ja MITEN? Asukkaiden, veronmaksajien, yritysten, elinvoiman määrä on vakio. Syntyvyys ei ole nousussa, maahanmuuttoa yritetään jarruttaa. Väkiluvun, etenkään työikäisen veroja maksavan väestön määrä, nyt vaan ihan yksinkertaisesti ei ole kasvamassa tähän hätään.
Tästä tullaankin tilanteeseen, jossa kaikki kunnat kilpailevat tietystä rajatusta määrästä asukkaita ja erilaisia elinvoimatekijöitä. Pieni kilpailu naapurin kanssa positiivisessa mielessä voi joskus olla jopa hyvä ja motivoiva asia. Sen sijaan tilanne, jossa kilpailusta ja oman edun tavoittelusta tehdään selviämiskeino ja elinehto ei ole mitään järkeä.
Jonkun pitäisi oikeasti tulla ihan realistiselle pikku elämysmatkalle tutkimaan sitä elinvoimaa. Suomessa on paljon hyvää paikallista toimintaa, on peruspalveluita, on yhteisöllisyyttä, on mukavia asuinpaikkoja ja hyviä asioita. Mutta sana elinvoima ja ajatus niin ison ihmismäärän houkuttelemisesta keskimääräiseen keskikokoiseen suomalaiseen kuntaan, että se muuttaisi kunnan talouden ja elinvoiman suunnan, on kaukaa haettu.
Unelmia saa ja pitää olla. Haasteita pitää ottaa. Mutta silloin, kun realismi on täysin hukassa, on tultava haaveilun yläpuolelle.
