Reijo Vuorento: Sote-uudistus tarpeeton – ei tukea Pohjoismaista

Suomessakin vannotaan laajalti pohjoismaisen yhteiskuntamallin perään. Harvoin kuitenkin  kysytään, mitä se oikein on, mitä pitää sisällään. 

Pähkinänkuoressa voidaan sanoa, että se tarjoaa kaikille riittävät palvelut ja tulonsiirrot lompakkoon katsomatta. Niiden rahoitus tapahtuu pitkälti verovaroin. Verotus onkin ikään kuin yhteisvastuullinen vakuutus, jossa paremmin toimeentulevat kantavat riskiä heikompiosaisista. 

Kaikissa Pohjoismaissa ansiotulojen verotuksella rahoitetaan pääosin ihmistä lähellä olevat kuntapalvelut. Valtio puolestaan kerää verotulonsa ensisijaisesti kulutuksesta. ALV on Suomenkin valtion ensisijainen tulonlähde. Pääosin valtion vastuulla kaikissa Pohjoismaissa ovat tulonsiirrot turvallisuus ja korkein opetus. Pelkästään valtion rahoittamat lähipalvelut eivät kuulu pohjoismaiseen malliin.

Palvelujen osalta pohjoismaisessa mallissa on kaksi peruselementtiä, lähipalvelut lähellä ihmistä ja päätöksentekoa sekä erityispalvelujen keskittäminen laadun ja suuruuden ekonomian hyödyntämiseksi. Tämä kehityssuunta on ollut vallitseva jo vuosikymmeniä. Julkisia palveluja, eli julkista kulutusta, on vastuiden ja päätöksenteon osalta siirretty lähelle ihmistä, pääosin kuntiin. 

Miten tätä kehitystä sitten nyt toteutetaan eri Pohjoismaissa?

Tanskassa linjauksena on jo pitkään ollut ”yksi ovi julkisiin palveluihin”, ei ole Kelaa eikä TE-toimistoja, vaan kunnat hoitavat käytännössä kaikki ihmisiä lähellä olevat palvelut työllisyyden hoitoa myöten. Kuntien vastuita ja velvoitteita on jatkuvasti kasvatettu. Valittu linja on laajalti hyväksytty, eikä loppua näy sillä jonkun tahon on palveluista joka tapauksessa vastattava. Passikin haetaan nykyisin omasta kunnasta. Sairaalatointa Tanskassakin keskitetään tavoitteena noin 20 supersairaalaa.

Ruotsi luopui maakunnista 2019 alusta lukien. Nyt on 21 kuntalakiin perustuvaa aluetta, jotka vastaavat terveydenhuollosta ja 290 kuntaa sosiaalipalveluista. Ruotsin sote-uudistuslinjausten (SOU 2016/2) mukaan tarkoituksena on siirtää osa perusterveydenhuollosta jatkossa kuntiin vahvistamaan ikäihmisten palveluja. Norjassa on meneillään palvelu-uudistus, jonka perusajatus on kuntarakenteen tiivistäminen ja kuntien merkityksen vahvistaminen niin, että myös perusterveydenhuolto olisi kuntien vastuulla. Sairaalatointa on tarkoitus edelleen keskittää.

Mitä pienemmäksi kuntavastuita supistetaan, sitä suuremmaksi tulevat vaatimukset jostain uudesta hallinnosta. Se, minkälaisella kuntarakenteella ja yhteistyöllä palvelut kyettäisiin jatkossa hoitamaan, on toinen kokonaisuus. Se on valitettavasti loistanut poissaolollaan nykyisissä maakunta-/hyvinvointialuekeskustelussa. 

Merkillepantavaa on, että yhdessäkään muussa Pohjoismaassa ei keskustella sotesta, vaan on lähipalvelut ja sitten erityispalvelut, Ruotsissa ”hälso-och sjukvård” ja ”vård och omsorg”, eli terveyspalvelut ja sitten hoivapalvelut.

Lähipalvelujen, kuten sosiaalitoimi (päihdehuolto, lastensuojelu, vanhuspalvelut, kotouttaminen ym) pidetään lähellä ihmistä ja päätöksentekoa nimenomaan siksi, että ne integroituvat olennaisesti muihin paikallisiin vastuisiin, kuten yhdyskuntarakenteen kehittäminen, asuminen, liikenne, kulttuuri ja vapaa-aika sekä erityisesti nyt kuntien kasvaviin työllisyyden hoidon vastuisiin. Tämä suunta on myös EU:n läheisyysperiaatteen mukainen. 

Suomessa toinen suunta

Suomessa ollaan jälleen menossa toiseen suuntaan perustamalla uusi hallintotaso, johon on tarkoitus siirtää kaikki sosiaali- ja terveyspalvelut ja vieläpä valtiovetoisesti ja valtion rahoituksella. 

On päivänselvää, että näin toimien Suomi siirtyy entistäkin etäämmälle pohjoismaisesta mallista, jota se sanoo kannattavansa – siis ainakin juhlapuheissa. 

Suomen sote-menot ovat pohjoismaiden alhaisimmat ja julkisen toiminnan tuottavuus ja tehokkuus aivan maailman kärkeä, vaikka VM toista koettaa todistaa. Paljon parjatut sh-piiritkin tuottavat tehokkaasti hyvinvointia alueensa asukkaille. Niillä on myös itsehallintoon perustuva oikeus kunnalliseen veropohjaan. Ongelmia toki on, mutta ne olisivat ratkaistavissa ilman valtavaa hallinnon myllerrystä, jonka toimeenpano kestää väistämättä vuosia ja jonka tehosta tai vaikuttavuudesta ei ole mitään näyttöä, koska sellaista ei ole yhdessäkään Pohjoismaassa kokeiltu eikä edes suunnitteilla. 

Viime vuonna THL:n  selvityksen mukaan myös kansalaisten luottamus nykyjärjestelmään on kasvanut ja on jo yli 80 %. Epätasa-arvosta puhutaan, mutta merkittävintä epätasa-arvon ilmentymää, eli työterveydenhuoltoa, ei tässä uudistuksessa ole edes tarkoitus käsitellä. 

Mitä ilmeisimmin valtion keskushallinnon virkamiehet ovat ottaneet niskalenkin poliittisista päättäjistä. Keskushallinnossa ei todellakaan ole kaikki viisaus vaan siellä on myös omat valtapyrkimyksensä. Tämän tiedän kokemuksesta. Puhutaan myös THL- ym asiantuntijoista. Onko todella niin, että näiden kokonaisuuksien asiantuntijoita ei löydy Ruotsista, Tanskasta tai Norjasta tai suurimpien kaupunkien päättäjistä, vaan ainoastaan keskushallinnon syövereistä?

Kansalaisten palvelujen saatavuuden, julkisen talouden tasapainon sekä kestävyysvajeen hallinnan kannalta kansalaisten lähipalveluja ei tule siirtää VM:n ja STM:n hyväntahdon varaan, vaan pitää ne muiden Pohjoismaiden tapaan kuntien vastuulla lähellä ihmistä ja päätöksentekoa. 

Erityispalvelut, kuten erikoissairaanhoito ja siihen liittyvä sairaalarakenne, ovat toinen kokonaisuus, jossa valtion vaikutusvalta voisikin olla nykyistä suurempi. 

Jos mennään ihminen edellä, niin ensin on katsottava, mikä taho on paras järjestämään mitkäkin palvelut ja sitten luoda toimijoiden välille kannustimia niin toiminnallisesti kuin taloudellisesti.

Jos taas mennään hallinto edellä, niin perustetaan uusi hallinto, johon laitetaan mahdollisimman paljon tavaraa uskoen, että saman johdon alla saadaan sitten uudet ja tehokkaat hoitopolut ym. 

Jos tähän tarpeettomaan maakunta-/hyvinvointialueisiin kuitenkin päädytään, tärkeätä on, että alueet ja alueen kunnat voisivat niin halutessaan keskenään sopia työnjaosta, vastuista, velvoitteista ja myös järjestämisestä alueellaan. Näin myös isompien kaupunkien muita vahvempi asema ja kyky vastata ihmisten lähellä olevista palveluista voisi toteutua. 

Reijo Vuorento

VTM, Kuntatalouden ja työllisyyden asiantuntija

LUE MYÖS