Olen ihminen, jolla täytyy olla asetettuna tavoitteita. Jos minulla ei niitä ole, saan aikani erinomaisesti kulumaan kaiken mahdollisen kiinnostavan kanssa ja ehkä jotain tapahtuu, mutta yhtä hyvin ei. Olen ollut huomaavinani, että kaikki hyötyvät tavoitteiden asettamisesta, mutta yllättävän harva käyttää tätä tietoisesti. Olen leikitellyt ajatuksella saisinko yhden kaupungin tai kunnan pilotoimaan kanssani tavoitetuntia. Kolmen viikon ajan joka maanantai klo 8.30-9.30 suunnataan ohjatusti ajatukset alkavaan työviikkoon, hieman pidemmällekin, ja asetetaan oman työn mukaisia ja henkilökohtaisia tavoitteita. Tuo tunti olisi keskeytyksetöntä kehittämisaikaa, puhelimeen ei vastata, kukaan ei käy toimittamassa asiaa ja sähköpostiviestit saavat odottaa. Uskon, että keskittyessämme puhtaasti tavoitteisiimme, se kirkastaa oman työn merkitystä, saa meissä aikaan suurempaa hallinnan tunnetta, saa meitä saavuttamaan tavoitteitamme ja ennen kaikkea iloitsemaan onnistumisista. Melko usein me suuntaamme ajatukset pyytämättä kaikkeen siihen, mikä on saavuttamatta. Tässä asiassa ei juurikaan tarvitse ponnistella, nuo pompahtelevat mieleemme pyytämättä. Mutta tuleeko meille näkyväksi, mitä kaikkea olemme saaneet aikaan? Lisäksi uskon, että näin ruhtinaallisella tavoitteen asetteluun käytettävällä ajalla ehdimme miettiä kehitystehtäviämme. Niitä kaikkia tarpeellisia asioita, joita tiedämme, että pitäisi tehdä, mutta arki syö kaiken ajan ja sinne ne jäävät: mieleen, ja piipahtavat katsomaan meitä aina silloin, kun niiden hoitamiseen ei ole aikaa. 

Tavoitteiden asettelu on samalla tavalla helpottavaa kotihommissani. Tiedän, että saattaa kuulostaa suorittamiselta. Minulle se toimii päinvastoin. Miehenikin on jo tottunut miettimään illan minimitavoitteita. Ja taitavasti asetamme tavoitteet niin alas, että yöunille nukahdamme tyytyväisinä: kaikki on hoidettu. 

Minimitavoite on rakastamani asia. Määrittelen päivälle minimitavoitteet. Tähän pääsee siis ne tärkeimmät hoidettavat asiat, joita ilman maailma ontuu tai ainakin minun maailmani hetken. Minun tarvitsee työasioissa kirjoittaa ne ylös (tähän otin työkaverini, Henrin suosituksesta käyttöön sähköpostin yhteyteen Task Managerin. Mahtava tunne, kun saa laittaa painaa laatikkoa ja tehtävä poistuu), mutta kotihommissa riittää ääneen sanominen. Ilman minimitavoitteita kotihommat tuntuvat kasaantuvan. Nyt tulee tunne, että hommat etenee ja niin ne varmasti tekevätkin. 

Tavoitteet voisivat helposti jäädä pelkäksi joukoksi suoritettavia asioita, joten jos rinnalle ottaa aina jonkin pienen lisän, kuten tekemisen tavan, voi oikeasti kehittyäkin jossain. Puhun itselleni ja usein myös muille, että sellainen tekeminen, joka tuntuu hieman epämukavalta on vasta kehittävää. Mukavuusalueella tulee kuitenkin oltua, ellei siihen ulkopuolelle astumiseen jokin ulkopuolinen pakota tai tietoisesti lähde. Uusi tekemisen tapa saattaa olla aluksi aikaa vievää ja vanha tapa sujuu mutkattomasti ja nopeammin. Uudessa tekemisen tavassa on kuitenkin suurten palkkioiden mahdollisuus: tekeminen tuntuu virkistävältä, uuden oppiminen innostaa, huomaan vanhan tekemisen heikkoudet tai vahvuudet ja saan ehkä jonkun muunkin tekemään pieniä kokeiluja. 

Epämukavuusalue saattaa kyllä löytyä näennäisen tutuistakin asioista: puhelinsoitosta, jota koettaa vältellä, vastauksesta, joka tarvitsee antaa, ilmoittautumisesta, joka tulee tehdä. Minusta tuntuu, että niiden taustalla on kuitenkin aina jokin kiinnostava teema, joka tekee siitä epämukavan ja antaa näin ollen mahdollisuuden kehittyä jossakin. Puhelinsoiton taustalla voi olla oma epävarmuus asian suhteen. Vastauksen, jota ei haluaisi antaa, taustalla taas vaikka oma vaikeus tuottaa toiselle pettymyksiä. Ilmoittautuminen verkostotapahtumaan tökkii, kun ei ole varma, onko oikeudenmukaista muita kohtaan, että minä olisin taas menossa. Taustasyyn tutkiskelu opettaa lisää omasta ajattelusta ja saattaa parhaimmassa tapauksessa käynnistää rakentavan vuoropuhelun työkavereiden kanssa. 

Sitten on ne kehittämistehtävät, joita tiedämme, että kannattaisi tehdä, mutta aikaa ei tunnu riittävän. Olen usein miettinyt, miten ihmeessä joskus saa aikaan niin paljon, että sen ei uskoisi olevan mahdollista. Toisesta ääritapauksesta on useampia kokemuksia. Tuloksellisuus liittynee motivaatioon. Motivaatio voi parhaimmillaan johdattaa meidät siihen tavoiteltuun flow-tilaan tai monen asian kanssa sovinnolliseen hääräämiseen ja yhtäkkiseen loppuun saattamiseen. Motivaation osatekijöistä usko omiin kykyihin on minulle merkittävä tekijä. Ja uskoa voi lisätä niillä tavoitteilla: kun pilkon kehittämistehtävän riittävään pieniin askeleihin, tulee hyvä olo tehdystä ja tehty näkyväksi. Ilahduin tällä viikolla UKK-instituutin liikuntasuosituksista, jotka liikunnan suhteen todistavat samaa: pieniä suunniteltuja tekoja, iloitaan onnistumisista ja hyvästä olosta vaikka se olisi saatu aikaan kahden minuutin venyttelyllä. Usko onnistumiseen ruokkii tekemään lisää pieniä suunniteltuja tekoja.

Olisipa kivaa tehdä pieni kokeilu, tavoitetunti. Kolmen viikon ajan tunti työajasta tavoitteille ohjatusti. Kyllä tätä pitää kokeilla jossain, kun mikrokoelaboratoriossani olen tätä vuosia hionut. 

Pirjo Ala-Hemmilä,
Hallintoakatemia

pirjo.ala-hemmila@hallintoakatemia.fi
+35840 752 9719
Ole ihmeessä yhteydessä!

PIrjo Ala-Hemmilä

Pin It on Pinterest

Share This